Mää en jaksa tajuta miten siinä aina käy niin, että kö mää oon jostaki nokkiintunu tai pahalla päällä ja koitan siittä sanua, ni aina se kääntyy mun päälle. Jotenki mää onnistun saamhan Mieheltä aina suut ja silimät täythen ritiikkiä, eikä se minusta oikein tierä että mitä mää oon sille koittanu toimittaa.

Otethan elävästä elämästä esimerkki. Me olthin laittamasa lapsia nukkuhan. Mää olin käsittäny että me olthin sovittu, että Mies laittaa nuorimaisen ko se käy siltä niin hyvin laathun ja tyttö rauhottuu. Mää sitte laitan kaks isompaa, eli käyn peittelemäsä, sanomasa hyvät yöt ja laittamasa verhot kiinni ja valot pois. Sitte se ei yhtä äkkiä ollukka niin. Mies oli sitä mieltä, että miks semmosesta pitäis mitään sopia ko se on kuulema semmonen asia joka pitäs mennä ihan omalla painolhan. Miten niin muka? Jos on kolome lasta, kaks eri kerrosta ja yks nukuttaja ni miten se menee kenenkhän mielestä omalla painolhan? Minä kysyn vain?

Sitte kö minä kysyin että miks ei sais tämmösestä muka sopia ni hän rupes selittähän että kö minä aina tahon apua joka asihan. Että hän kyllä saa laitettua ruuan ite ja saa pöythänki siinä samalla eikä tarvisse ketään aphun huurella. Minä oon kuulema semmonen että joka asia pitäs jakaa ko minoon tekemäsä. Semmonehan mää oon. Äiti on tahtonu apua isältä, ja meiltä lapsilta. Minoon tottunu, että se on mukavampi tehä ko on seuraa ja tulee joutusammin valamhiks. Kai seki on sitte jotenki kierua, ko ei ne oo nuo savolaiset jokka on kieroja. Me pohojalaiset vasta kieroja olhan, ettäs tierättä!! Ota siittä sitte selevä...

Voitteko kuvitella miten vituttaa. Olin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni normaalipainoinen, mutta isorintainen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen hiljalleen lihonut niin, että pahimmillaan painoin 40 kiloa enemmän kuin ennen lapsia. Nyt olen vajaan vuoden aikana onnistunut jotenkin keplottelemaan painoa alaspäin niin, että välillä ylipainoa on ollut "vain" 30 kiloa. Aloitin työt kuukausi sitten ja paino putosi ekan kolmen viikon aikana kolme kiloa. Olin ikionnellinen. Mieheltä ei tietenkään kannustusta tullut, se ei usko, että tämä hissiliike koskaan pysähtyy. Nyt just on oma uskokin aika kovalla koetuksella. Kävin nimittäin äsken puntarissa ja paino oli tullut takaisin ja tuonut yhden lisäkilonkin kaveriksi. Itku meinasi päästä jo silloin. Olin niin pettynyt itseeni. Vielä karmeammaksi olo muuttui kun Mies kävi vuorostaan punnitsemassa itsensä ja ilkkui että hänellä on paino laskenut PYSYVÄSTYI kaksi kiloa. Hän päätti laihduttaa neljä kiloa kaksi viikkoa sitten. Miehen tuntien se ei tuota ongelmia. Hän vain lopettaa syömisen ja alkaa hulluna liikkua. Kiva hänelle. Olisin tosi iloinen Miehen puolesta, mutta sydänjuuriani myöten loukkaannuin, kun Mies alkoikin ilkkua ja ilakoida minun jälleen kerran nousseen painoni kustannuksella. Ryntäsin alakerran vessaan ja itkin siellä salaa hiljaa. En koskaan pääse näistä kiloista eroon. Juuri luulin päässeeni vauhtiin ja nyt tuli takapakkia. Eikä nyt siis vituta vain se painon nousu, vaan myös se että rakkain satuttaa. En saa tukea. En vaikka suoraan sitä pyytäisin. Kuka minua tukee, jos ei rakkain?

Ei tästä tule näin valmiimpaa,
ehkä on jo aika irroittaa,
kai saa nyt luovuttaa...

Pitäis varmaan alottaa siitä, että me olhan kaikki vuorotellen oltu mahataurisa täsä pääsiäisen aikhan. Tauti alako keskiviikkona Natusella enstä, sitte tuli perijantaina mulle, Nöpsiäiselle ja Naperolle. Viimesinä oli eilen sairhaina Mies ja Teinitär. Nyt on semmonen olo, että tekis mieli vain pistää maate ko heikottaa vieläki. Kaikki asiat ja perhe kuitenki pitää hoitaa, ni kylähän se sitte väsyttää... ja vituttaa. Sen lisäks mua huimaa vähän väliä. Tierä onko se sitte heikotusta vielä siitä parin päivän takasesta taurista. Natunen on ihan kauhia. Se räplää kaikkia eikä suostu nukkuhan nukkuma-aikana eikä syömhän ruoka-aikana. Voi että puolitoistavuotihat voi olla rasittavia!! Mää olin just äsken ihan hermoromahuksen parthalla, ko soitti yks vanha tuttu.

Ihteasiasa se on mun entinen poikakaveri, nuoruuen aikanen. Vastasin sille, että ompa hyvä ko soitit, ko meinas just mennä hermot. Sitä vain nauratti, ko se tietää miten herkkä mää oon suuttuhan millon mistäki. Mutta se jaksaa aina jutella ja kuunnella. Siks on hyvä, ettei meistä ikinä tullu mitään. En haluais että se lakkais jaksamasta mua. Mun käsityksen mukhan miehet lakkaa jaksamasta naisten juttuja meleko varmasti viimesthän niihin aikoihin ko pappi sanoo "Amen". Tämä mies on mun vanhimpia tuttuja ja mulle rakas jo pelekästhän siks. Vanhoista tutuista se on niitä harvoja joitten kans oon vielä tekemisisä. Sille ei tarsse selittää koko historiaa ennenkö pääsee ihte asihan. Se tietää jo kaikki. Jutelthin sitte meleken puoli tuntia. Se meni naimishin viime vuoren puolella loppukesästä. Se ei tuntunu miltään, vaikka mää rakastin sitä palijon ja roikuin siinä tunthesa vähän liianki pitkhän. Nyt se kerto että sen vaimo on raskhana, just ko olin sille tokassu omisa tuskisani, että äläkä ikään tehkö yhtään lapsia jos haluatta mielenterveytenne säilyttää. Sekä tieto ei tuntunu miltään. Mää oon vissiin päässy siitä onnettomasta rakkauesta erhon. Vihiroinki.

Mietin sitte vain tätä omaa äitiyttä. Mää oon aina heti nuoresta pitäin halunnu lapsia, mieluiten monta. Niitä on nyt sitte kolome omaa, ja lisäks tuo Teinitär, miehen tyttö. Nyt ko vanhin on kaheksan, keskimäinen kuus ja nuorin puolitoista, ni musta alakaa tuntua, etten mää oo oikeen äitityyppiä. Mää en jaksa. Ainaka tuota nuorimaista. Saatana, että osaa ottaa aivoon sen tempaukset. Ei se pysy yhtään paikalhan, ja aina ko se liikkuu ni se tekee pahuutta. Tai eihän nuin pieni laps osaa pahuutta tehä, se vain on utelias. Mää vain mietin että kuinka kauan se jaksaa kaivaa keittiön laatikoita ennenkö se hoksaa, että samat tavarat sieltä joka kerta löytyy ja että yhtä palijon se äiti aina hermostuu. Tais olla tulevalle isälle aika rankkaa kuultavaa, miten voi äitiä joskus vituttaa ne omat lapset. Mää jos olisin tienny tai älynny järellä aatella, että miten vaikiaa ja tympiää tämä voi olla, ni en olis teheny nuita ollenka. Kauhia sanua ihimiselle joka just oottaa ensimäista lasta. Siinä vaiheesa on vielä niin periaatteellinen ja kirkasotsanen nuitten kasvatusasioitten suhthen. Kyllä se elämä sitte opettaa. ;)

Seuraavasa elämäsä mää haluan olla mies, ni voi sitte hyvällä omalla tunnolla jättää lapset niitten äitin hoirettavaks. Naisena on niin kauhian vaikia irtautua perheestä ja lähtiä välillä kotua. Mun mies varmasti sanois, etteipä se tunnu mitään vaivoja mulle aiheuttavan, sen  verran mää kylillä ramppaan, mutta se ei nääkkä mun sisälle. Miten on syyllinen olo ja miten vituttaa, ko haluais olla enemmän, mutta on vain tämmönen tavallista kärsimättömämpi ihminen, jolla ei taho riittää paukut hoitaa kaikkia hommia mitä on tullu haalittua. Äkkiä aateltuna tuntus, että olis parempi jättää nuo lapset Miehelle ja lähtiä elähän omaa elämää, eikä tehä enää yhtään lisää lapsia ikään. (Sitä mää en kyllä muutenka voi tehä, mutta se on toinen juttu se.) Mutta ko nuo on tullu tehtyä, ni kai niistä täytyy koittaa pitää niin hyvä huoli ko vain pystyy. Toivottavasti muitten ihimisten lapsilla on paremmat äirit ko mun lapsilla. Just tänään musta tuntuu, että mää oon huono. :"(

Muistan lukeneeni jostain eroa käsittelevästä kirjasta (taisi olla John Grayn Mars, Venus ja uusi rakkaus) parantavista kirjeistä. Ohjeen mukaan kirje tulisi kirjoittaa suoraan sellaiselle henkilölle, jonka taholta on kokenut kärsineensä vääryyttä. Kirjeitä ei ole tarkoituskaan lähettää koskaan "vastaanottajalleen" vaan niiden teho perustuu omien ajatusten jäsentämiseen kirjallisessa muodossa, ja sitä kautta parempaan tiedostamiseen ja vihasta irtipääseminen.

Olen kirjoittanut jo kaksi tälläistä kirjettä ex-miehelle. Ensimmäinen käsitteli sitä miten pettynyt ja vihainen olin siitä, että hän löi laimin minua, parisuhdettamme sekä isyyden ja miehenä olemisen hänelle asettamia velvoitteita. Toisessa kerroin raivoni ja pettymykseni siitä, ettei hän pysty enää olemaan lapsille isä, eikä kanna vastuuta heistä eron jälkeen. Kolmas on tässä:

"Minä olen vihainen sinulle. Vihaan sitä, ettet hyväksynyt minua sellaisena kuin olin, vaan vaadit minua olemaan joku toinen. Sinun kanssasi ollessani unohdin mistä pidin, mistä haaveilin ja mihin halusin. Luovuin kaikesta sellaisen ihmisen takia, joka ei pätkääkään arvostanut sitä. Sinun vaatimuksiisi suostuminen, alentuminen ja omista ideoista luopuminen tuotti vain tuskaa, pettymystä ja nöyryytystä.

Olet poissa. Toivon, etten enää näe sinua. Tämä toive liittyy vain meihin, en puhu tässä lapsista. Et vaikuta enää minuun ja minun tekemisiini. Olen vapaa sinusta ja voin tehdä sitä mistä pidän, voin tavoitella haaveitani ja mennä mihin haluan. Et enää pilaa sitä. Et enää nöyryytä minua, et kahlitse etkä vaadi mitään.

Annan vihani mennä. Päästän irti siitä. Vaadin takaisin haaveeni, mieltymykseni ja oman luonteeni. Lopetan täysin alistumisen, luopumisen ja nolouden sen vuoksi millainen olen. Vihani sinun tekemiäsi asioita kohtaan syö motivaation ja estää näkemästä kuka todella olen. Vihani loppuu, vähenee, häviää, katoaa, haihtuu. Et vaadi enää mitään. Koskaan.

Olen vahva, sitkeä, voimakas, kaunis, älykäs, luova, taitava ja hyvä laulamaan. Vaikka koitit vuosien ajan uskotella minulle, etten ole mitään. Opin nyt uudelleen itseni, etkä voi ottaa sitä minulta pois. Vaadin itseni kokonaan takaisin etkä sinä estä minua. Viha on poissa. Sinä olet kovaa kyytiä menossa pois. Aina vaan kauemmas, kunnes olet vain pieni piste menneisyyden taivaan aavassa rannattomuudessa."

Se soitteli anoppiehdokas Savosta. Ei oo poikansa vastannu puhelimhen ja se on tietysti taas mun vika. Voi kylä osaa ottaa päähän!! Olhan oltu Miehen kans yhesä jo viis vuotta, eikä appiehokhat viekälä oikeen suvaisse minua. Tai siis ei ollenkaan. Katoppa ko minusa on muutama vika:

Ensinäki mulla on lapsia entisestä liitosta. Niitei tietysti sais olla, ko se on merkki, että on varmuurella toiselle varattu ja toisen kans ollu sillaa. Vanahat ihimiset ei suvaisse eroja. Se on niitten mielestä mahoton synti ja törkiä häpiä. Miten sen nyt ottaa. Mun mielestä ko niitten suvaissemattomuus on pahempi häpiä ko se, etten mää sietäny miestä joka hakkas ja ryyppäs ja pimitti kaikki rahat niin että minoon veloisa vielä kuus vuotta eron jäläkhen. Mutta se on niin suhteellista, että mitä kukaki häpiää.

Toiseks minä oon 17 vuotta nuorempi ko Mies. Se ei tietysti oo historiaa taappäin kassottuna niinkä outo asia. Mun käsittääkseni vieä sata vuotta sitte naiset naitethin vieläki vanhemmille miehille. Eikä se ollu huono asia. Sillon pirethin hyvänä, jos miehellä oli vähän ikää. Se tiesi parempia myötäjäisiä ko olis monelta nuoremmalta saanu ja miehellä saatto olla tila tai liiketoimintaa, että oli hengenpitimetki tytölle taattu, Sillei tiesti ollu niin väliä oliko tyttö rakastunu. Ei sen takia ennenvanhaan naimishin menty. Elää piti. Rakkaus ei elätä. Nykyhän se on epäsovinnaista semmonen vanahemman miehen ja nuoremman naisen rakkaus. Monesti ajatelhan, ettei naisella oo mielesä ko paksu lompakko. Se ei oo kyllä mulla ollu mielesä tosiankhan. Mun Mies on niin pienipalakkalainen ko vain tulla ja taitaa. Hahaa...

No sitte takasin tähän aamupäiväshen puhelhun. Se oli ny semmonen, että ko appiukkoehokhalla on syntymäpäivä enskuun alusa ja sitä oli anoppiehokas oiken ratiosa tuumannu onnitella. Se olis tiesti halunnu kysyä että saako meirän nimet laittaa siihen korthin jonka se sinne ratioon lähetti. Mies ei vastannu puhelimhen ja siitäkös äiti rupes huolehtimhan että miksei se vastaa. Pimiää touhua, mää tierän. Mää kyllä vastaan ko puhelin soi. Minoon niin kännykän orija. Sekö sitte minut sai kiinni ni haukkua räksytti mulle, ko ei ollu muuta kuuntelemasa. Eikä se sitte tahtonu Miehen kans puhua ollenkaan ko oli tiesti niin loukkaantunu että.

Puhuthin sitte vain Miehen kans kaikesta, mitä täsä on vuosien varrella tullu. Palijon ne on koittanu esittää, että minoon heille mielheinen. Varsinki sen jäläkhen ko tuo Natunen synty. Nuorin lapsenlaps. Se on kyllä mielheinen, mutta ko sen äiti erustaa mummulle ja ukolle vähinthän Antiristuksen morsiamhen verrattavaa pahan ruumiillistumaa, ei sille maha mitään. Mutta kylä se vain joskus vituttaa. Sen se tekee.